— Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne, ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään. Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään, epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään loistaa aivan kuin hurmaus.
— Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! — huomauttaa teille matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän akkaväen — tyhmiä lavertelevat."
Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat mieleenne, — ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa kainostelun edessä.
— No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, — sanotte hänelle ja pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
— Onkos hän tajuttomana? — kysytte naiselta, joka käy perässänne ja katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
— Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, — virkkaa hän kuiskaten. — Annoin sille äsken vähän teetä — vaikk'on vieras, täytyy toki sääliä, — niin tuskin maistoi.
— Miltäs nyt tuntuu? — kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä ymmärrä teitä.
Sydäntä kouristaa.