— Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.
Mokomaankin paikkaan vielä kiire.
— No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, — vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet oli vallannut.
— Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua. Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä — saat lukea kaikki rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti — lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin pirstaleeseen. — Sellaista se on, — jatkoi Nikolajev — on käsketty saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta… Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin Nikolajev saa siitä vastata.
Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli ääneti ja huokaili.
— Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän äkkiä: — kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.
Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut takanaan Nikolajevin huokauksia.
Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri… tällaistako onkin kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.
XII.
Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli pienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta. Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä kynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän lähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi hänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen peilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja, rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.
Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies — vääpeli — hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin sodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut sinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri, ajettunut poski siteessä.