— Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen, komennettu 5:een keveään patteriin, — puhui Volodja ulkoa opettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi kuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.
Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli saksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi äänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla, niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain silloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.
Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki melkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät ruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja hyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti ja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi mikä hän oli miehiään.
— Niin — sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: — tykistöhevosille täytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin laihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?
— Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin kaurat hiukan halvempia, — vastasi vääpeli, seisoen asennossa, vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa keskustelua. — Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk, kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että meidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä — kuuluvat olevan huokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?
— Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. — Ja patterin päällikkö rupesi uudelleen kävelemään lattialla. — Mutta missä teidän matkatavaranne ovat? — kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.
Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut Volodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa oli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan ainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt hänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään että tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut toimittaa ne hänelle huomenna.
Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi vääpeliltä.
— Mihin sijottaisimme vänrikin?
— Vänrikinkö? — sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän hämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin näkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" — Kyllähän alakertaan, teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen jalosukuisuutensa, — jatkoi hän, hetken tuumittuaan: — nyt on alikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on tyhjänä.