— Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? — kysyi patterinpäällikkö.
— Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.
Volodja nousi ja kumarsi.
— Ettekö halua teetä? — kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa ovelle. — Voidaan panna samovaari kiehumaan.
Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas tyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä rautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui punapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.
Volodja luuli häntä sotamieheksi.
— Pjotr Nikolaitsh! — sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa olkapäästä. — Tähän tulee vänrikki nukkumaan… Tämä on meidän junkkarimme, — lisäsi hän vänrikille.
— Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! — sanoi Volodja, mutta junkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin tyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja lähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.
— Ei se mitään tee, makaan pihalla, — mutisi hän.
XIII.
Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä kuului patterinpäällikön askeleet.