"Kummallista, — ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, — vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt! silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi vain olla minun paikallani!"
— Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, — virkkoi eversti katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.
— Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan umpeen.
— Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, — sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. — Te voitte kuitenkin hoitaa virkanne?
— Kyllä, varmasti.
— No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.
— Ymmärrän.
— Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, — lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella huomauttaen, että audienssi oli loppunut.
Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin — ei rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko ympäristöönsä hän oli tyytymätön.