— Päivää Obantshuk! — sanoi Kozeljtsov: — yhä elossa ja eheänä? —
Hyvää päivää, pojat! — sanoi hän sitten ääntään korottaen.
— Terveyttä toivotamme!—jyrähti salalinnotuksessa.
— Mitä kuuluu, pojat?
— Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta avoimelle kentälle ei vain tule.
— Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä kentällekin, pojat! — sanoi Kozeljtsov — enhän minä ensi kertaa teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.
— Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut äänet.
— Näes kun on rohkea — virkkoi taas ääni.
— Rohkea kuin pahuus! — sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se ollut mitään kerskailua eikä valetta.
Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.