Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-, tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat portteria ja pelasivat korttia.
— Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!… Miten on haavasi laita? — kuului eri tahoilta. — Täälläkin huomasi, että hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.
Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat. Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, — tahtoen vain näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti aina.
Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.
— Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, — sanoi pankinpitäjä: — arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.
— Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin menemään kaupungissa.
— Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne
Simferopolissa jonkun kustannuksella.
— Toden totta, hyvin vähän, — sanoi Kozeljtsov, mutta halusi nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja otti vanhat kortit käteensä.
— Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.
Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.