— Kas, kas, mikä huimapää! — sanoi Kraut.
— Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi niitä ottaa.
— Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, — rupesi alikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: — tiedättekös, että kun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä kaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse puuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos olette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli menoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa), toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi kansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta kohti, hyvä herra — se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia sotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä teidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot turkit ja yhtä jos toistakin… Ei kannata puhuakaan…
— Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, — puuttui nyt puheeseen kapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, — on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin kahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi leivän palasta vanhoilla päivillään?
— Kas siinä se on! — virkkoi taas alikapteeni: — elkää olko kovin kärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha omatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko kerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja todistelemaan päinvastaista.
Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.
— Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä pöytään, — sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. — Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.
— Sanokaa te itse.
— Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.