— Siirtäkää jalkojanne! — huusivat sotamiehet toiset toisilleen, heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.
Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui
Volodjan sinellin liepeeseen.
— Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, — rupesi hän puhumaan itkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: — te ette vielä tiedä, kuinka siellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.
Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos salalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui Meljnikov.
Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta — erittäinkin salalinnotuksesta tultua, — yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa kuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja ruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän yläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät pommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli toiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä asustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään; edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten kuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja pommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin puettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota toiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan kellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät syrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata jaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.
— Kuka tuo musta haahmo on? — kysyi Volodja Meljnikovilta.
— En tiedä, menen katsomaan.
— Elä mene: ei tarvitse.
Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo ja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.
— Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän takaisin tultuaan. — Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että jalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.