— Tietenkin tehdään! — sanoi toinen vakaumuksella.
Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut hämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat nähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin monta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua vihollisissa, — Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää ketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista: yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja hajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja, joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita, raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava voima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan, pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita salalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä sinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni räjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.
Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä uhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva kuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen vastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän järkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta, vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.
Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä, kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan, liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden rakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se jätti niin monta urhoollista veljeä, — paikalta, jonka se oli kyllästänyt verellään, — paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta puolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta jonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.
Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä. Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa suojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä he olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan pimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten toisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki yhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit tunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja tavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät ja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten merenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja puuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä tältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli kuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan samoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla ja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka viimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen tietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti valvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla, joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi tukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella upseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka väentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin luona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut tykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä työntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se laivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa auki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota. Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi toinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta, häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn Sevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton katkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.
Viiteselitykset:
[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.
[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.
[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?
[4] Mikä komea näky!