Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" — ajatteli hän ja juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat. Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa. Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" — komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja kiihkeitä huutoja.
Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh! seuratkaa minua!" — huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin. Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki. Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.
XXVI.
Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla; räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.
— Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, — sanoi
Vasin.
— Jopa ihmettä! — sanoi toinen.
— Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, — jatkoi hän huoaten, — ja kuinka paljon meidän poikia siellä on kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.
— Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, — sanoi Vasin.
— Se on häpeä kuitenkin.
— Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai! Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee — takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän? Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät kaikki ilmaan… Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, — vielä se tehdään lopputili. — Varro vain, — lopetti hän kääntyen puheessaan ranskalaisten puoleen.