— Kuolenko minä? — kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut hänen luokseen.
Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin haavottuneelle.
Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin käsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.
— Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? — kysyi hän kovaa papilta.
— Kaikkialla on voitto meidän, — vastasi pappi, lohduttaakseen haavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui jo Ranskan lippu.
— Jumalan kiitos, — huudahti haavottunut, tuntematta kuinka kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle saman onnen", ajatteli hän.
XXV.
Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen, näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja kömpivän toinen toisensa perään ulos, — kuulipa vielä erään — arvatenkin Meljnikovin — sanovan leikillisesti:
— Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!