— Hälyytys!
— Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! — huusi ääni.
— Varmaan jotain koirankuria, — virkkoi hän avaten silmänsä eikä uskonut.
Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan nurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki. Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä komppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän lähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli tauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät tulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin muuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka, missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa, kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja haavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä askelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena muuriin.
— Schwartzin redutti on vallotettu, — sanoi nuori upseeri. —
Kaikki on menetetty.
— Lorua, — sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän, rautaisen miekkansa ja huusi:
— Eteenpäin, pojat! hurraa-a!
Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi eteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä juoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle paikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, — mutta mihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei kerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä univormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja; muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja huusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat sotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi sivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman välimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta hänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo ulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja hän tunsi kipua rinnassaan.
Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin luona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri ollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.
Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen luokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa yli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja, mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan paidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti äänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov seurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja muistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän ajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt velvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli menetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään syyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria, sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle miehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.