kolonneissa. Täytyy hälyyttää.
— Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.
Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustia pilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereilta poikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummia juovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eri paikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan. Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuin sateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivat savun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhä kiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi. Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja suli lopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi, jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.
— Rynnäkkö! — virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehen kaukoputkelle.
Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla, ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoilla kuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.
— Mahdotonta, että se on vallattu, — virkkoi ratsailla istuva upseeri.
— Jumal'auta, lippu! katso, katso! — sanoi toinen huohottaen ja lähti kaukoputken luota. — Ranskan lippu Malahovin kummulla.
— Ei, se on mahdotonta!
XXIV.
Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa takaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut kultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta viidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen toistama, paljon merkitsevä huuto: