— Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! — hän sanoi ruhtinatar Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.
Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.
— Kullakin on Akilleen kantapäänsä, — jatkoi ruhtinas Andrei. — Sellaisenkin mahtavan järjen donner dans ce ridicule![40]
Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen. Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.
— Olen iloinen, olen iloinen, — hän mumisi ja katsahdettuaan vielä kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja istuutui paikalleen pöytään. — Istuutukaa, istuutukaa! Mihail Ivanovitsh, istuutukaa!
Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle tuolin.
— Oho! — sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa. — Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!
Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti, ainoastaan suullaan, ei silmillään.
— Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.
Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan. Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.