— Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä pilalle, — puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.
Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:
— No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä tyhjätaskuna.
Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska me olivat puhuneet sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt seuraisi:
— Hän on meidän suuri taktikkomme! — sanoi ruhtinas pojalleen, osoittaen arkkitehtiä.
Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu, että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet, luulotellen muille olevansa tosi toimessa.
Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä mielellään.
— Kaikki entinen näyttää hyvältä, — hän sanoi: — mutta eikö samainen Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut edes siitä irroittautua?
— Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? — huudahti vanha ruhtinas. — Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei. Kaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut, jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath![41] Paholainenkin sellaista kammoaa. Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei, ystäväiseni, — hän jatkoi, — ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi". Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, — hän sanoi, viitaten siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys Venäjän palvelukseen astumisesta. — Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit, Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...
— En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet erinomaisia, — sanoi ruhtinas Andrei: — mutta en mitenkään saata käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!