Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä, milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miten viisas mies onkaan isänne, — hän sanoi. — Siksi minäkin häntä kaiketi niin pelkään.
— Ah, hän on niin hyvä! — sanoi ruhtinatar Maria.
XXVIII.
Ruhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei poikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin suojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli pukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle varatuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän oli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat hyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt ainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen lippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja miekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin lahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä järjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja huolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän käännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen ihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä tarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia vastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset. Kädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja ravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö, surettiko häntä vaimon jättäminen, — kenties painoivat häntä nämä molemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty tässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi kädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan verhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja selittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.
— Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, — hän sanoi hengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), — ja minun kun niin tekisi mieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas toisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut, Andrjusha, — hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen kysymykseensä.
"Andrjusha" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä varmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis mies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.
— Missä on Lise? — kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa kysymykseen ainoastaan hymyilyllä.
— Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah, André! Minkälainen aarre onkaan vaimosi, — puhui sisar, istuutuen sohvalle veljensä vastapäätä. — Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin ihastunut.