— Schon fleissig![56] — sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen iloisesti. — Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander hoch![57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä sanoja.
Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:
— Und die ganze Welt hoch![58]
Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi nauraen: (Und vivat die ganze Welt!"
Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti, nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat hymyillen — saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän asui Denisovin kanssa.
— Entäs Herrasi? — kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta, joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.
— Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, — vastasi Lavrushka. — Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty putipuhtaaksi — äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?
— Tuo, tuo.
Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" — hän sanoi: "nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies. Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.
— Lavrushka, — hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. — Jouduhan riisumaan, tolvana!