— Parastanipa teen, — vastasi Lavrushkan ääni.
— Katsoppas! olet jo jalkeilla, — sanoi Denisof tullessaan huoneeseen.
— Aikoja sitten, — sanoi Rostof, — olen jo käynyt heinän haussa ja näinpä neiti Mathildankin.
— Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, — sanoi Denisof. — Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi, teetä!
Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet, vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.
— Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi) — puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. — Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia antanut.
Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa, koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä kirkumistaan.
— Simple antaa, paroli lyö; simple antaa, paroli lyö![59]
Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla, loistavilla silmillään Rostoviin.
— Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi edes tapella pian. Hei, kuka siellä? — huusi hän oveen kääntyneenä, kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa köhimistä.