— Vahtimestari! — sanoi Lavrushka.
Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.
— Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa, jossa oli muutama kultaraha. — Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni, paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, — hän sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.
Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri kasoihin ja alkoi sitte laskea.
— Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, — kuului viereisestä huoneesta Denisovin ääni.
— Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, — puhui heikko ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.
Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä, kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän upseeriin.
— No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)
Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.
— Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...