— Käskittekö siis tuomaan hevosen? — Teljanin sanoi, nousten seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.
— Käskin.
— Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?
— En vielä. Mutta minne menette?
— Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, — Teljanin vastasi.
Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran, Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän katsahti synkästi Rostoviin.
— Kirjoitan tytölle, — hän sanoi.
Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui, kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.
— Ymmärrätkö, veliseni, — hän sanoi. — Nukumme niin kauvan kun emme rakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut — silloin olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! — huusi hän Lavrushkalle, joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.