"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat! Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi, jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön Ranskan kansan kunnialle.
"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani, teidän ja minun itseni arvoinen.
"Napoleon."
XIV.
Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä, hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan. Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s. Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan, vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit, pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja heitä ympäröiviltä joukoilta.
Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin, aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat päälliköt, — samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista, kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän ympärillään.
Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla — edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla — samaan suuntaan kulki ainoastaan oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen, kulki paljon, paljon oman maan miehiä.
— Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, — puheltiin riveissä.
— Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi katsellut!
Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä, erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä, miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset "makkarat".