Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.
— Kyyhkyseni, — sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä, ovenvartijaan kääntyen, — tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan sangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen sukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee. Ilmoita, tee hyvin.
Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi selin Anna Mihailovnaan.
— Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, — huusi hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.
Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten yläkertaan.
— Rakkaani, olet minulle luvannut, — puheli Anna Mihailovna pojalleen ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.
Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.
He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin suojiin.
Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri Lorrain.
— Se on sitten varma? — puhui ruhtinas.