— Mon prince, "errare humanum est", mais...[17] — vastasi lääkäri sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.
— Hyvä, hyvä...
Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi, nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn hänen huulilleen.
— Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme, ruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? — kysyi Anna Mihailovna, aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa, tuijottavaa katsetta.
Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan tila oli ylen huono.
— Todellako? — huudahti Anna Mihailovna. — Ah, tämä on kauheata! Hirveätä ajatella... Tämä on poikani, — hän lisäsi, osoittaen Borista. — Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.
Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.
— Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette hyväksemme tehneet.
— Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna Mihailovna, — sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.
— Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, — hän lisäsi, ankarasti katsahtaen Borikseen. — Olen iloinen... Oletteko täällä lomalla? — puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.