— Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.
Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa miehensä liiviä.
— Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? — huusi kreivi, varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. — Lähettäkää Mitenjka tänne!
Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin askelin.
— Kuulehan, armaani, — sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle, joka samassa astui huoneeseen. — Tuohan minulle... (hän alkoi miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita, kreivittärelle.
— Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, — sanoi kreivitär, surullisesti huoahtaen.
— Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? — kysyi Mitenjka. — Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, — hän lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti, joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. — Minä olinkin unohtaa... Tuonko rahat heti?
— Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.
— Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, — lisäsi kreivi hymyillen, kun nuorukainen oli lähtenyt. — Hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.
— Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua maailmaan! — sanoi kreivitär. — Mutta nämä rahat ovat minulle ylen tarpeen.