— Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, — sanoi kreivi ja suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.
Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä jokin seikka hermostutti.
— No, miten kävi, ystäväiseni? — kysyi kreivitär.
— Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten paria sanaa edes lausunut...
— Annette, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, — sanoi äkkiä kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä, laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta rahat.
Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä syleilläkseen kreivitärtä.
— Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.
Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he — nuoruuden ystävättäret — olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat kyyneleet suloisia.