"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin? Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä, eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt, keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."
Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan kasvoja.
— Natasha! — lausui hän hiljaa.
Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.
— Oletko jo palannut?
— Olen — vastasi Sonja hiljaa.
Natasha hymyili riemastuneena.
— Ei, Sonja, en voi enää! — hän sanoi. — En voi enää sinulta salata. Tiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti kirjeen... Sonja...
Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin ystävättäreensä.
— Entäs Bolkonski? — hän sanoi.