— Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! — sanoi Natasha. — Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...
— Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?
Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän kysymystä.
— Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.
— Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, — sanoi Natasha, ärtyen hetkeksi.
— Ei, en voi tätä uskoa, — toisti Sonja. — En käsitä. Miten saatoit kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...
— Kolme päivää, — sanoi Natasha. — Minusta tuntuu että olen jo sata vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan, istuuduhan tähän. — Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.
— Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? — puheli Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.
— Mutta ajattele toki, mitä teet, — puhui Sonja, — minä en saata jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin pitkälle? — puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.
— Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma ettet tätä käsitä: rakastan häntä!