— Hän lähti Piet ... en muuten varmaan tiedä, — sanoi Pierre.
— No, niin, vähät siitä — sanoi ruhtinas Andrei. — Sano kreivitär Rostoville, että hän on ollut aivan vapaa ja on vastakin, ja sano, että toivotan hänelle onnea ja menestystä.
Pierre otti paperikäärön. Ruhtinas Andrei katsoi vielä hetken ystäväänsä silmiin aivan kuin muistellen, eikö hänellä vielä olisi jotain sanottavaa, tai eikö kenties ystävällä olisi jotain huomautettavaa.
— Kuulkaahan muistatteko kun kiistelimme kerran Pietarissa, — sanoi Pierre, — muistattehan kun...
— Muistan, — vastasi ruhtinas Andrei kiireesti, — sanoin, että hairahtuneelle naiselle on annettava anteeksi, mutta en sanonut, että itse voin antaa. Minä en voi.
— Mutta eihän voi verrata tätä?... — sanoi Pierre.
Ruhtinas Andrei keskeytti hänet. Hän ärjäsi raa'asti.
— Niin, taas pyytää hänen kättään, olla jalomielinen ja muuta sellaista... Se olisi tosin jaloa, mutta minun luonnollani ei mennä sur les brisées de Monsieur.[88] Jos tahdot olla ystäväni, niin älä milloinkaan enää puhu tästä asiasta ... koko tästä asiasta. No, hyvästi. Annathan siis...
Pierre poistui huoneesta ja meni tapaamaan vanhaa ruhtinasta ja ruhtinatar Mariaa.
Vanhus näytti tavallista pirteämmältä. Ruhtinatar oli entisensä kaltainen, mutta Pierre huomasi sentään, että hänkin oli iloinen asiain käänteestä. Heitä tarkastellessaan Pierre käsitti, miten syvästi he halveksivat ja vihasivat Rostoveja, ja miten olisi ollut mahdotonta mainita edes sen nimeä, joka kehen tahansa saattoi vaihtaa ruhtinas Andrein.