— Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli raskas ja pulmallinen vieraineen, — elän täällä näin leirioloissa, tulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut heihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, — hän sanoi, nähtävästi vain kohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei tuntunut olevan mitään yhteistä. — Lähdemme päivällisen syötyämme. Mutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?
He läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti, keskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten keskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin ja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta uudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun, telineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän äkkiä keskeytti:
— Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle ja sitten matkalle.
Päivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.
— Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, — sanoi ruhtinas Andrei.
Pierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja sanoi hätäisesti:
— Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää, että kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.
— Ikuisiksiko? — sanoi ruhtinas Andrei. — Ikuista ei ole mikään.
— Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut kaksintaistelusta?
— Kyllä, sinä läpäisit senkin.