Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni olisi kuullut ja astui ulos kadulle.
Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad, Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.
Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua. Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se, etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului. Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään. Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.
Pierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla huusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies, mutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin kolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli kierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja kauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja hänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä, josta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu suotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli menossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen seikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä syystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin etukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan äärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen seikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli viipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden ehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre tiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta, kuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka mahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa tekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän raukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen itseensä.
Vaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä erehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.
Mikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä enemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi tulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla jo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre tunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän kuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki erästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa rajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon puistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen haikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.
Kulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu läjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja. Maassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka pitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu mustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan heilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä, joilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä kalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva poika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman iso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen palvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja nyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen. Vaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen univormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan päähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin kasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden alta joitain vaatekappaleita.
Nainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän huomasi hänet.
— Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa, rakas ystävä!... Auttakaa, auttakaa, — puheli hän itkunsa seasta. — Tyttö!... Lapseni!... Nuorimman tyttöni jättivät!... Paloi poloinen! Oi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell... Oi, voi-voi!
— Heitä jo, Marja Nikolajevna, — virkkoi mies hiljaisella äänellä vaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt syyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. — Tytön on luultavasti sisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! — lisäsi hän.