Sen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on ihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran ensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen sydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että tätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista, ympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli yksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa. Kukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä minnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen mieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska tätäkään ei enää ollut.
— Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! — sanoi hän itselleen, kun hänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi tuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen vuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä ranskalaisia. — Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!
Ja vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: "mutta miten sitte käy, mitä nyt rupean tekemään?" Ja samassa hän vastasi: "en mitään, tahdon vain elää. Ah, kuinka mainiota!"
Elämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista tuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut kadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei sitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän olemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden vapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.
Hänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko — ei minkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko elävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa niistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä päämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä kirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä mietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle sanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa selvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi ja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman Rakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on ponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt etsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas, yli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan eteensä.
Aikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi sitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt pelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli varustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä kaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden hämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä, ettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle Europan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus. Nyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä kaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta hän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt ihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti vaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän ulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja onnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa musertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä nyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa Jumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.
XIV.
Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin, mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.
Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle salaisimmatkin ajatuksensa.