Ivan Mironov kävi Sventitskijn luona muka työhön tarjoutumassa, mutta oikeastaan vain päästäkseen kaikesta perille. Ja hän pääsikin kaiken perille: että tallia ei vahdita, että hevosia ei pidetä yöllä laitumella. Hän osotti varkaille tien ja teki tekosensa.
Kun saalis oli jaettu Podolskin miesten kanssa, palasi Ivan Mironov kotiin viisi ruplaa taskussa. Kotona ei ollut mitään tekemistä, kun ei hevostakaan ollut, ja siitä alkaen piti Ivan Mironov yhteyttä hevosvarkaiden ja mustalaisten kanssa.
XI.
Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan jäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä heräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä ollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut poissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies, kaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan kuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin ruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja rikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina hänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja suolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista. Kaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.
— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina sanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei niille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka oli kuskinanne?
— Se sen on tehnyt.
— Käskekääpä tänne.
Proshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? —
Proshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.
— Kotona.
— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?