— Teidän on valta.
— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?
— Kotona.
— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!
— Teidän on valta.
Niin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja sanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä Parashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin nyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta Pjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin olikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran kievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja. Puolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi. Pjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen. Rauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka oli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili mielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla kaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.
Vankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr
Nikolajevitshiin kuin koko maailmaan.
Kaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut, hän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja joutui jälleen vankilaan.
Mutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin että löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja tuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin katkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä kohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.