— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen omin ehdoin antautunut.

— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin, — huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.

Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.

— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin leukaansa.

— No, no, mars vaan, älä teeskentele.

Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä, koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan… Kun vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta, oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi, ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.

— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies ja tavattoman voimakas.

II.

Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt: hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi" ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä, isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan enää apua.

Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa, hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla, niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi, jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta, kun naru katkesi ja hän putosi… Kolinaan joutuivat vahtimiehet. Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.