— Sinä, veikkonen, tarvitsisit semmoista, mitä sinulla ei ole.
— Niinhän se taitaa aina olla.
— Juo maitoa, ole polttamatta.
— Nyt on paasto, eikä ole lehmääkään.
Eräänä kevätyönä hän ei saanut ollenkaan unta, oli ikävä, kovin olisi tehnyt mieli juoda. Kotona ei ollut mitä viedä. Pani lakin päähänsä ja meni ulos. Kulki kujaa myöten pappilaan asti. Lukkarilta oli äes jäänyt nojalleen aitaa vasten. Proshka tuli luo, otti äkeen hartioilleen ja meni kapakkaan. — Ehkä tuo antanee pullosen. — Mutta ei ehtinyt kuin pari askelta, niin lukkari jo tuli kuistille ja aamuhämärässä näki Proshkan vievän äestä.
— Hei mies, minne matka?
Tuli siihen muita, Proshka pantiin kiinni, suljettiin koleaan koppiin, 11 kuukauden vankeuteen.
Oli syksy, Proshka siirrettiin sairaalaan. Hän yski niin, että rinta oli repeytyä, eikä voinut päästä lämpimäksi. Kylmästä vapisematta saattoivat olla vain kaikkein vahvimmat miehet. Mutta Proshka vapisi yöt päivät. Tirehtööri oli tarkka puista eikä sallinut lämmittää ennen marraskuuta. Kovasti kärsi Proshka ruumiillisesti, mutta vielä enemmän henkisesti. Kaikki tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän inhosi kirkonpalvelijaa ja tirehtööriä, kun hän ei antanut lämmittää, vartijaa ja naapurikopin vankia, jolla oli punainen, turvonnut alahuuli. Ei hän myöskään voinut sietää erästä vastatullutta pakkotyöläistä. Tämä oli Stepan; hän sai ruusun päähänsä ja siirrettiin sairaalaan Proshkan viereiseen vuoteeseen. Alussa Stepan inhotti Proshkaa, mutta sitte Proshka rupesi pitämään hänestä siihen määrään, ettei muuta odottanutkaan kuin saada puhua Stepanin kanssa. Vasta kun Proshka sai puhua Stepanin kanssa tyyntyi tuska hänen rinnassaan.
Stepanilla oli aina tapana kertoa kaikille viimeisestä murhateostaan ja miten se oli häneen vaikuttanut.
— Jospa se olisi edes huutanut tai muuta sellaista, — sanoi hän, -mutta ei, "tässä olen, pistä kuoliaaksi. Mitä minusta, mutta säälisit toki itseäsi."