— Hyvästi nyt, veikkonen. Kuolemaan tästä täytyy ruveta. Jos lienen ennen pelännyt, nyt ei pelota. Kun vain pian pääsisin.
Ja Proshka kuoli sairaalaan.
XVII.
Eugen Mihailovitshin liike oli alkanut käydä yhä huonommin. Myymälä oli pantattu. Liike oli pysäyksissä. Kaupungissa oli avattu toinen samanlainen myymälä, mutta korot olivat maksettavat. Niiden maksamiseksi piti ottaa uusia lainoja. Ja asia päättyi siihen, että koko myymälä varastoineen joutui pakkohuutokaupan alaiseksi. Eugen Mihailovitsh ja hänen vaimonsa koettivat onneaan kaikkialla, voimatta mistään hankkia niitä 400 ruplaa, jotka olisi tarvittu liikkeen pelastamiseksi.
Pieni toivon kipinä olisi heillä ollut kauppias Krasnopusovin suhteen, jonka jalkavaimo oli tuttavuudessa rouvan kanssa. Mutta oli koko kaupunkiin jo levinnyt huhu, että kauppiaalta oli rahat varastettu, vieläpä että niitä oli ollut puoli miljoonaa.
— Ja voitteko kuvailla, kuka varas on? — sanottiin Eugen Mihailovitshin rouvalle. — Ei kukaan muu kuin Vasili, teidän entinen pihamiehenne. Se kuuluu viskelevän rahoja minne sattuu, kuuluu lahjoneen poliisitkin.
— Se oli suuri roisto, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Kuinka helposti se silloin suostui väärän valan tekemiseen. En olisi ikinä luullut. Kuuluu käyneen täällä meidänkin pihalla. Kyökkipiika tunsi. Kertoo sen naittaneen rahoillaan 14 köyhää morsianta.
— Jo nyt jotakin! Kuka semmoista uskoo.
Samassa tuli myymälään oudonlainen mies.
— Mitä täältä haet?