— Katsohan, — sanoo hän Shilinille, — sinä siinä yhä äkäilet, mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.
Shilin lausui:
— Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut, jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa en kirjoita.
Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.
— Odotahan, — lausui Shilin tulkille, — sano hänelle, että hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä ottaa pois jalkapuu.
Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi, kuunteli tarkoin ja sanoi:
— Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat, niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät siitä vapautetaan.
Hän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: "Hyvä sinulle, hyvä minulle!"
Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."
Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia, kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan lukon taakse.