— No, veliseni, nyt olemme hukassa! — sanoi Shilin.
— Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.
Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."
Kostylin lausui:
— Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?
— Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.
Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan
hän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.
Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.
Shilin oli aivan uuvuksissa.
Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski
Kostylinin maahan.
— Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, — sanoi hän. —
Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.
Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.