Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.
Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.
Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää — ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."
Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.
Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.
Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.
Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."
Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:
— Veljet! Auttakaa! Veljet!
Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.