— Tässä on merkki, — sanoi hän. — Tästä lähde, tähän tule. Minkä kierrät, sen saat itsellesi.
Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa, niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä, veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, — kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti", ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa hukkaan menemään", ajattelee hän. — "Aamun vilpoisuudessa on helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan arolle.
Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti. Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.
Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa, väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat. Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma. Hän katsahti aurinkoon — on jo aamiaisen aika.
"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan. Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee: "Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää. Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja jokin hiukan kimaltelee.
"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan, asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan, saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli kuuma.
Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa." Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin — sitten saan koko ikäni elää huoletta."
Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää. Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" — ja hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom. Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei", ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."
Pahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua kohti.