— En minä, — sanoo hän, — ole itselleni partaa kirjavanaamaisen
Vanjkan revittäväksi kasvattanut.
Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja joutuu Siperiaan.
Siitä alkoi viha.
Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:
— Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa. Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta. Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, — no niin, sattuuhan semmoistakin syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.
Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa, vaan marisee vanhuuttaan.
Ivan ei antanut perään naapurilleen.
— En minä ole hänen partaansa repinyt, — sanoi hän, — itse hän on sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen ja koko paidan. Tuossa se on.
Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."
Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita viruttivat.