— En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja että hän saa tehdä mitä tahansa.
Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", — ajattelivat he.
Ja tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:
— Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti, niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta? Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa. Sitten me muutamme tämän tuomion.
Tämän kuultuaan sanoi kirjuri:
— Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on pantava täytäntöön.
Mutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.
— Älä siinä suutasi soita! — sanoi hän. — Tärkein pykälä, veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on käskenyt sopimaan.
Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.
— Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, — poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa… Kyllä minä vielä vuorostani näytän Vanjkalle!