Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta, kääntyi ympäri ja meni ulos.
Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi hänelle sääliksi.
Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti, mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:
— No? Tuomittiinko?
Ivan vastasi:
— Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.
Ukko puisteli päätään.
— Huonosti sinä menettelet, Ivan, — sanoo hän. — Ohhoh, hyvin huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?
— Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, — sanoi Ivan.
— Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?