— Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.
Vielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi, sillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He olivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli tuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut murhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo omiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet Gavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon miniä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on muka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on muka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja siinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin tilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa eikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.
Isännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin naisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja liiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli aurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti heitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa, pani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin puuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä karjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään hevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin huolellisesti. "Nyt illalliselle ja nukkumaan", ajatteli Ivan, otti revenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut sekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän tarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin aidan takana riitelevän käheällä äänellä. "Mitä siitä pahalaisesta!" huutaa Gavrilo. "Tappaa se pitäisi!" Nämä sanat saivat Ivanissa kuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan ja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni tupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha mummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin, toinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia viemään.
Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen viha olisi ikävänä toverina.
Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä huutanut: "Tappaa se pitäisi!"
Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään, ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat: "Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".
"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä, pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus, että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.
"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan — kas! Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla — ja katosi sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies, jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin", ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"
Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat kattoa. Gavrilo seisoi vieressä — hänet näki nyt aivan selvästi.
Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun. "Nujerran hänet, — ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!" Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.