—Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin vietävä…—alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan yhtäläinen vastaus Korabljovalta.
Sitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli haukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki kokonaan hiljeni.
Kaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko, jolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia jumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti nousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.
Maslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja olihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin,—ensin Botshkova ja sitten punatukkainen,—eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen. Korabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.
—Kylläpä en olisi uskonut,—sanoi Maslova hiljaan.—Mitä kaikkea muut tekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä ilman syytä.
—Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään hukkaan joudu,—lohdutteli häntä Korabljova.
—Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt olisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!
—Jumalaa vastaan et mitään voi,—sanoi Korabljova huokaisten.—Häntä vastaan et mitään voi.
—Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.
He vaikenivat.