—Kuuletko? Se on se vetelys!—sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan niitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.
Nämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia. Punatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu annettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä sitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin haukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea lohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen, Molodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti mihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof kurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan paikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen kuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli sääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi itkemään ja itki niinkuin lapset—voihkien ja nenäänsä puhisten ja niellen suolaisia kyyneleitä.
—Käy sääliksi häntä,—sanoi Maslova.
—Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.
XXXIII.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.
—Avioliittoon!—ajatteli Nehljudof ivallisesti.—Kuinka kaukana olenkaan nyt siitä!
Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä. Jos hän kysyy,—silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»
Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille. Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,—se olisi ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.
Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi puhumatta.