—Vielä minun on ilmoittaminen,—sanoi Nehljudof,—etten enää voi ottaa osaa oikeuden istuntoihin.
—Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.
—Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa siveettömänäkin.
—Niinpä kyllä,—sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn hullunkuriseen luokkaan.—Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis oikeuden puoleen.
—Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,—sanoi Nehljudof vihaisesti.
—Jääkää hyvästi,—sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä, nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.
—Kuka se kävi luonanne?—kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.
—Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.
—No ihanko todella?
—Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti kiihoittuneena.