—On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä nuorissa miehissä.
—Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.
—No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman loppua.
—Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat varsinaisia jarruttajia.
XXXVI.
Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.
Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.
Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika, toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta piialta oliko tirehtööri kotona.
Piika sanoi että ei.
—Tuleeko hän pian?