—On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,—sanoi Nehljudof nöyrästi, peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.
—Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,—sanoi apulainen, joka lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan huomiota.—Sidorof,—kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen aliupseerin puoleen,—saata tämä herra naisosastoon.
—Ymmärrän.
Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.
Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä julmuuksia.
Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen naisosastoa varten.
Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin: tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen keskenänsä.
Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa; sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,—ja kutakin vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi, että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni. Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.
»Kohta se tapahtuu»,—ajatteli Nehljudof.—»Kuinkahan kutsuisin häntä?
Vai tuleekohan hän itse.»
Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.